Ruuneperi, sonni ja some

Olipa kerran sonnimullikka. Nimi ei ole päässyt historiankirjoihin, mutta kutsutaan otusta vaikka Intoksi. Ja odottakaapa nyt ihan rauhassa mitä tuleman pitää, ennen kuin luulette, että olemme laajentaneet toimemme myös maatalousasioihin. (Toki kirjoittajalla toki olisi tähänkin toimeen täysi pätevyys eli emäntäkoulun paperit vuodelta 1984, mutta se on toinen tarina.)

Into oli hieno nuori eläin. Se asui pohjoisessa Hämeessä pienellä paikkakunnalla. Niihin aikoihin Suomen kansa haki paikkaansa maailmassa ja rakensi identiteettiään. Talouselämä kehittyi ja monipuolistui, kansakoulut yleistyivät ja valistus eteni. Valistus eteni myös Inton elämään. Paikkakunnalla järjestettiin nimittäin jotain ihan uutta: maatalousnäyttely. Isäntä vei Inton sinne näytille, ja Intopa nappasi palkinnon! Näyttelyn järjestäneen neuvontajärjestön edustaja ihastui Intoon. Hän näki eläimessä karjanjalostuksen tulevaisuuden: suuren nautasuvun patriarkan, joka siittäisi terveempiä, isompia ja tuottavampia lehmiä, jotka lypsäisivät rasvaista maitoa, jota juotettaisiin pilteille ja josta kirnuttaisiin voita vientiin.

Näyttelyn porttien sulkeuduttua karjatalousneuvoja meni juttelemaan Inton isännän kanssa ja antamaan hyviä vinkkejä. Miesparka järkyttyi. Isäntä oli nimittäin menossa iltalaivalla Tampereelle myymään Intoa teuraaksi: nyt siitä saisi paremman hinnan. Se niistä terveistä, tuottavista lehmistä. Se niistä voitynnyreistä, se niistä vientirahoista. Ei kun sonni lihoiksi.

Neuvoja oli elämänsä haasteen edessä. Hän tajusi, että isäntä ei yksinkertaisesti ymmärtänyt, että maailma oli perin pohjin muuttunut. Jalostus oli jotain aivan uutta, ja neuvojien epäkiitollisena tehtävänä oli jaksaa uupumatta valistaa epäluuloisia, saitoja isäntiä siitä, mitä muualla oli jo tehty ja mitä Suomessakin olisi mahdollista saada aikaan. Työn tulokset alkaisivat näkyä vasta jonkin ajan päästä, eivätkä ne välittömästi näkyisi kukkarossa kuin kuluina.

Mitä teki neuvoja? Lähti masentuneena takaisin konttorille voivottelemaan kansan paksukalloisuutta? Ei. Mies hyppäsi reippaana laivaan isännän ja Inton seuraksi, ja puhui puhumistaan. Perusteli, valotti, kertoi esimerkkejä Tanskasta ja Englannista, maanitteli ja houkutteli. Kuvitelkaa: aurinkoinen elokuun ilta Näsijärvellä, puksuttavan höyrylaivan kannella kaksi miestä ja sonni. Ja aate: viesti siitä, että asiat saattoi tehdä paremmin ja tulevaisuuteen oli mahdollista itse vaikuttaa.

Kuinka kävi? Neuvoja voitti. Isäntä palasi kotiin Into mukanaan. Siitä tuli siitossonni, ja isännästä suomalaisen karjanjalostuksen edelläkävijä.

No niin, kuulen teidän huokailevan. Kiva juttu suomalaiselle maidontuotannolle ja Intolle, mutta mihin tämä liittyy?

Niin. Joskus tiedän, miltä karjatalousneuvojasta on laivankannella tuntunut. Miesparan teki varmasti välillä mieli heittää järveen sekä isäntä että elukka, tai hypätä sinne itse. Eikö se todellakaan tajua mistä tässä on kyse? Mutta kun minä tiedän että näin se nyt vaan on! Usko kun sanon!

Vaan kun se ei auta. Ei auta, että minä uskon ja tiedän: pitää opetella paremmin kertomaan miksi, ei vain miten. Kuten esimerkiksi

• miksi yritysblogiin kannattaa laittaa painikkeet, joista kirjoituksen voi jakaa vaikkapa Twitterissä (koska jos juttu on hyvä, lukija haluaa välittää sen muillekin, joten tämä kannattaa tehdä helpoksi)
• miksi yrityksen sivuston kannattaa olla sellainen, että sen sisältöä on helppo selata myös kännykässä (koska suurin osa suomalaisista selaa nettiä älypuhelimella)
• miksi sivuston sisältö ja informaatioarkkitehtuuri kannattaa suunnitella huolellisesti (koska muuten kävijä ei löydä mitään itseään kiinnostavaa ja lähtee pois)
• miksi myynnin, markkinoinnin, viestinnän ja asiakaspalvelun on syytä olla koko ajan tietoisia toistensa toimista (koska muuten toiminnasta tulee epämääräinen ja ristiriitainen kuva)
• miksi digitaalista viestintää kannattaa tehdä, vaikka yrityksellä on huippumyyjä (mahtavaa – aina siihen asti kun myyjä kyllästyy siihen että viestintä ei tue myyntiä ja lähtee muualle)
• miksi yrityksen kannattaa olla läsnä siellä, missä ihmiset joka tapauksessa puhuvat ja kirjoittavat yrityksestä ja sen tuotteista ja tekemisistä (koska oletukset ja käsitykset eivät ole tiedon väärtti – tai vielä pahempaa, kukaan ei puhu mitään, koska ei ole kuullutkaan sinusta)
• miksi kannattaa varautua sellaiseen tilanteeseen, että ihmiset puhuvat ja kirjoittavat jotain ihan muuta kuin mitä yritys toivoisi (koska sellaista sattuu).

Tänään, 5.2.2014 kohotan maitolasini Inton muistolle, haukkaan tortusta palan ja toivoisin hartaasti osaavani puhua kuin ruuneperi. Koska näin se nyt vaan on, uskokaa kun sanon.

P.S. Inspiraatiota tähän kirjoitukseen antoivat mm.

• Digityksen tutkimusraportti markkinoinnista tieto- ja viestintätekniikan yrityksissä
• Suomen kilteimmän yrityksen Kinda Oy:n kuvaus omista palveluistaan
• SoMeCo:n katsaus yhteisöpalvelujen käytön kehityksestä
• Case Atrian Raatokuutio

P.P.S. Kuvituskuvan lahjoitti Suomen valokuvataiteen museo, kiitos! Nouda omasi täältä.