Visertämisen tuska – asiantuntija uuden edessä

Minulla on perinteisen markkinointiviestinnän palikat hallussa. Parissakymmenessä vuodessa ehtii. Olen ollut briiffaamassa ja tekemässä kampanjoita printtiin, televisioon, ollut messuilla, aktivoinut sponsorointidiilejä, teettänyt esitteitä, lehdistötiedotteita, järjestänyt tapahtumia ja ollut uusimassa nettisivuja ja sitä rataa. Pohjalle on laadittu strategiat, mietitty kohderyhmät, ydinviestit, lupaukset jne. Osaa tuosta kutsutaan nykyään sisältömarkkinoinniksi ja tässä kohtaa tämä täti on vielä ihan kartalla. Olen myös pitänyt omaa blogia, ollut himoaktiivinen facebookkaaja kohta kymmenen vuotta, ja muutenkin pysynyt auttavalla tasolla digitaalisessa kehityksessä mukana.

Hyppy ja sukellus

Mutta Twitter! Sieltä pitäisi kuulemma avautua uusi maailma, saada uusia ystäviä, taitoja ja kontakteja. Kuulun niihin, joilla oli tili avattuna monta vuotta, mutta ei yhtään kirjoitettua twiittiä. Tuossa: @anenonen_. Kun aloitin Joy & Orderissa, yksi ensimmäisistä oppitunneista oli Twitterissä aktivoituminen. Istuin koulutuksessa ja kirjoitin innokkaana muistiinpanoja ja kokeilin Twitter-juttuja. Päätin että Facebook on minulle pääasiassa henkilökohtainen foorumi ja Twitterin omistan ammatilliseen kehittymiseen. Bongailin ja aloin seurata digitaalisen viestinnän osaajia. Siitähän minä Twitterissä halusin oppia lisää. Viritin jopa Tweetdeckin ja sain opetella monien tilien ylläpitoa. Tähän asti kaikki ihan jees.

Ahdistus

Aamuisin skrollailin ahkerasti twiittejä ja hain vimmalla luvattua maata. Vähitellen homma muuttui mekaaniseksi räpläämiseksi. En enää edes odottanut oivalluksia ja innostusta uutisesta. En vain kerta kaikkiaan löytänyt mitään, joka olisi tuntunut miltään. Tunnollisesti tietysti kävin jakamassa yrityksemme blogiartikkeleita, tapahtumia ym. Mutta rehellisesti sanottuna, en saanut mitään itse irti.

Synninpäästö

Eräänä päivänä rohkaistuin ja avauduin tästä kollegalle – silläkin uhalla että leimaudun täysin epäpäteväksi viestintätoimistoon ja fossiiliseksi jäänteeksi ajalta ennen mobiililaitteiden aiheuttamia niskavaivoja. Onneksi avauduin. Sain synninpäästön. Tapaukseni oli kuulemma erittäin tyypillinen ja hyvä esimerkki siitä, miten tärkeää on miettiä oma identiteettinsä missä tahansa kanavassa rehellisenä itselleen. Kuka minä olen, mistä minä pidän ja olen kiinnostunut, mitä haluan antaa itsestäni ja mitä toivon saavani irti? Tämän lisäksi kannattaa miettiä kuka minä olen töissä ja kuka sen ulkopuolella? Kenen äänellä viestin missäkin kanavassa? En ole siis yksin ahdistukseni kanssa ja alalla puhutaankin nyt someraivon lisäksi somearmosta (tsekkaa vaikka Twitteristä häsällä #somearmo).

Uusi yritys

Tästä rohkaistuneena etsin käsiini tilejä joiden sisältö kiinnostaa minua ihmisenä, ei vain digimaailman oppityttönä. Hain valokuvaukseen, markkinointiin, tapahtumiin ja johtamiseen liittyviä profiileja. Muutos on vielä tuore ja hedelmät vasta kypsymässä. Huomaan jo kuitenkin että välillä luenkin jutun Twitterin kautta, enkä Facebookin. Matkaa aktiiviseen maailmankuvan avartamiseen on vielä pitkälti. Koluamattomia mahdollisuuksia on monia: koska huomaan keskustelevani ihailemani gurun kanssa tai sopivani tapaamisen Twitter-tutun kanssa tulevaan ammattilaistapahtumaan? Matka on pitkä mutta nyt olen sentään jo polulla. Rohkeasti mukaan, kohtalotoveri!