Muutostautia taltuttamassa

Muutos on kinkkinen asia. Huonojen asioiden toivoisi muuttuvan, hyvien ei. Ja vaikka muutoksen tietäisikin vievän kohti hyvää, se voi silti aiheuttaa stressiä — kuten avioliitto, lapsen syntymä tai loma.

Oman toimintansa ja oman itsensä muuttaminen on erityisen hankalaa. Toivommekin usein muutoksen tapahtuvan nopeasti ja näyttävästi sen sijaan että joutuisimme kitkuttamaan, ponnistelemaan, hinkkaamaan, säätämään, ottamaan välillä takapakkia ja olemaan hukassa koko touhun suhteen. Hulppeita tuloksia ilman ponnisteluita lupailevat laihdutuspillerit vetoavat juuri tähän puoleen itsessämme: kahdessa viikossa täydellinen muutos! Ennen ja jälkeen! Uskomatonta! Tilaa heti!

Onneksi bisnesmaailmassa kaikki perustuu järkeen ja rationaaliseen analyysiin. Päätökset ja valinnat tehdään kirkkain perustein, eikä laihdutuspilleriajattelulle ole sijaa.

Ottia tuota. Ihmiset ovat samoja ihmisiä töissä ja kotona, oli päällä sitten verkkarit tai liituraita. Suurten tarinoiden, sankaritekojen ja näyttävien muutosten ihannointi ei ole ainakaan vähentynyt, kun päätöksiä tehdään kvartaalien kuristusotteessa ja nopeita, näyttäviä tuloksia kieli pitkällä odottavien osakkeenomistajien katseiden alla. Sama tietysti pätee politiikkaan — veikkaan, että jokainen ministeri ja kunnallispoliitikko salaa haaveilee suuresta harppauksesta, joka vietäisiin läpi nopeasti ja tehokkaasti, eikä mikään enää olisi kuin ennen. Olisipa nyt se nappi, se taikajuoma, tulisipa suuri tuuli.

Alf Rehn kirjoitti taannoin oivallisesti siitä, miten Suomessa ollaan erityisen kiintyneitä SUURIIN ASIOIHIN.
”Pienin askelin kohti parempaa. Tämä on Suomen vihatuin lähestymistapa. Kukaan, siis kukaan, ei pidä pienistä parannuksista. Me olemme reilun meiningin maa. Meillä halutaan miehistä otetta — sellaista, jolla hoidetaan asiat kunnolla ja kerralla. […]Pienet askeleet ovat esimerkki siitä, että ei ymmärretä ongelman vakavuutta.”

Muhkeisiin muutoksiin laitettava usko ja toivo näkyy usein konkreettisesti siinä, että panostetaan tekniseen ratkaisuun, vaikka ensisijaisesti pitäisi kohdistaa katse ihmisiin ja toimintaympäristöön. Vielä houkuttelevampaa on, jos ratkaisun nimilapussa on pari viimeisintä huutoa olevaa buzzwordia. Uusi sisällön- tai asiakashallintaohjelmisto, uusi verkkosivusto tai uusi automaatiosofta, uusi uljas maailma. Englanniksi tätä kutsutaan nimellä ”silver bullet syndrome”: kansantarinoissa hopealuoti tappaa pahan vampyyrin tai ihmissuden. Ja maailma pelastuu, ainakin vähäksi aikaa.

Näyttävä ulkoasu edellä uusitut nettisivut ovat seksikkäämpi valinta kuin henkilökunnan kanssa työstetty sisältöstrategia tai sitkeä  puurtaminen sosiaalisessa mediassa. Muhkea mainoskampanja ja liuta graafeja näyttävät raportissa komeammilta kuin vähittäinen asiakaspalvelun tai ilmapiirin parantaminen, joiden tuloksia päästään mittaamaan vasta ajan kanssa. Kun kerran muutetaan jotain, niin sitten mielellään kerralla ja isosti, ettei kukaan vaan pääse syyttämään neitimäisestä näpertelystä.

Konsultilta tai ratkaisumyyjältä odotetaankin usein pelastajasankarin roolin omaksumista. Ulkoapäin tuleva täsmäisku ja fiinisti nimetty ratkaisupaketti saattavat tuntua helpommilta ratkaisuilta kuin sisältäpäin kasvatettava oman toiminnan vähittäinen muutos — ja jos tulokset eivät olekaan ihan sitä mitä toivottiin tai lupaukset jäävät lunastamatta, lainasankaria on helpompi syyttää. Myyjältä vaaditaankin kylmää päätä ja hyvää ammatillista itsetuntoa, ettei tule myytyä yhdeksän hyvää ja kymmenen kaunista poppapilleriin pakattuna.

Sekä myyjän että ostajan kannattaisi pitää mielessään, että on tärkeämpää myydä ongelma kuin ratkaisu. Väärien ongelmien ratkomiseen hukkuu rahaa, aikaa ja energiaa. Sama mikä pätee painonhallintaan, pätee markkinointiin ja viestintään: pitkäjänteinen muutos tuottaa kestävämpiä tuloksia kuin ihmedieetti, oli pakkaus kuinka houkutteleva tahansa. Valomiekat, taikajuomat ja hopealuodit voi suosiolla jättää roolipeleihin, koska tosimies ei pieniä askelia pelkää.